Valoa Ristiltä – Ajankohtaista

MIKÄ ON KANSANKIRKKO?

OSMO TIILILÄ: JOHDATUS TEOLOGIAAN (s.185)

Arkkipiispa Gustaf Johansson (k.1930) esittelee kansankirkon seuraavasti: Viitaten Augsburgin tunnustuksen VII artikkeliin, jossa on jo s. lainaamamme seurakunnan määritelmä, hän jatkaa:
“Oleellisena määreenä on tässä ´pyhäin yhteys`. Pyhällä tarkoitetaan sitä, joka on osallinen Pyhästä Hengestä ja elää tämän Hengen hallituksen alla.” Viitaten sitten Augsb. tunnustuksen puolustuksen samaa asiaa koskevaan laajempaan esitykseen Johansson jatkaa: “Luterilainen kirkko teroittaa ihmisen omakohtaista suhdetta Kristukseen ja tekee autuuden riippuvaksi tästä… Mutta Kristuksen seurakuntaan on luettava myös ne kristityt, jotka ovat samassa suhteessa Kristukseen kuin apostolit olivat ennen helluntaipäivää. Nämä opetuslapset elivät Kristuksen kanssa ja seurasivat häntä, he uskoivat, että Kristus on Jumalan Poika, ja rakastivat häntä, mutta heillä ei vielä ollut Kristuksen Henkeä, sillä he tulivat tästä osallisiksi vasta helluntaina…. Vielä nytkin ihminen käy tätä opetuslapsen koulua… opetuslapsijoukko on Herran Hengen kasvatuksessa, ja tästä liittyy yhä uusia jäseniä Kristuksen varsinaiseen seurakuntaan. Mutta Kristuksen seurakuntaan luetaan myöskin ulkonaisesti se suuri joukko ihmisiä, jotka on kristikunnassa kasteen kautta otettu seurakunnan yhteyteen ja jotka ovat Jumalan armon välikappalten vaikutusten alla, vaikka eivät itse elä todellista uskon elämää. Näihin kohdistuu kirkon kasvatustyö, eivätkä he kuulu Kristuksen varsinaiseen seurakuntaan… Kansankirkon käsitteeseen kuuluvat siis Kristuksen varsinainen seurakunta, opetuslasten piiri, jossa sen varsinaisia jäseniä valmistuu seurakunnalle, ja kastettujen suuri joukko, joka on kirkon kasvatettava ja jonka keskellä armonvälikappaleet vaikuttavat. Kansankirkko ei siis ole aivan sama kuin Kristuksen seurakunta, sillä se on tätä laajempi. Kristuksen seurakunta on kansankirkon ytimenä. Eikä kansankirkko ole aivan sama kuin tuo opetuslasten piiri, joka kyllä uskoo Kristukseen ja rakastaa häntä mutta jonka uskon tulee vielä puhdistua ja kasvaa, ennen kuin Kristus voi astua sydämeen asumaan. Tämä opetuslasten piiri on vain osa kansankirkon jäsenistä. Eikä kansankirkko ole sama kuin kastettujen suuri joukko, joka tosin on armonvälikappalten vaikutusten alainen, mutta joka ei elä varsinaista uskon elämää. Tämäkin piiri on osa kansankirkkoa, vaikka se on siihen luettava vain ulkonaisesti. Kansankirkko käsittää siis kolme eri ryhmää” (Mietteitä Suomen luterilaisen kirkon asemasta, 1890. -Kieli uusittu).

—————————–

Arkkipiispa Gustaf Johanssonin (1844-1930) näkemys Suomen kansankirkosta

Edellä mainittu Osmo Tiililän kirjasta lainattu teksti on merkittävä sikäli, että se käsittelee perin harvinaista aihetta. Suomalaisesta kirjallisuudesta ei ole helppoa löytää kansankirkkoperusteluja. Kirkko on satoja vuosia vaikuttanut tosiasia, joka sellaisenaan hyväksytään. Periaatteessa luterilaisella puolella pitäisi kaikki arvioida Raamatulla, myös ko. kirkko-oppi, mutta käytännössä tilanne on toisin. Kansankirkko on nostettu alkuseurakunnan rinnalle; se on samalla tapaa jumalallista alkuperää ja täten kaiken kritiikin ulko- ja yläpuolella. Kansankirkko on Rooman kirkon tapaan jumalallinen ja apostolinen instituutio, josta tutkijain on parasta pitää uteliaat ja likaiset sormensa erossa! Rooman tyyliin apostolisuutta pyritään pönkittämään piispanvihkimyksessä esiintulevalla apostolisella jatkumolla (succesio apostolica).
Samaan aikaan kun sallitaan rajaton raamattukritiikki (Raamattu revitään liberaaliteologien toimesta tuhansiksi palasiksi!) kirkko pidetään tutkijain pinsettien ulottumattomissa. Kirkko on antanut luvan käydä Pyhän Raamatun kimppuun, mutta instituutio on jätettävä rauhaan. Taustalla on pelko tutkimuskohteen hajoamisesta käsiin. Pelko on aiheellinen, jos kriteerinä on Jumalan sana. Raamattua koskeva jumalallinen koskemattomuus on siirretty kirkkoon
Gustaf Johanssonin esitys antaa viitteitä myös siihen suuntaan, että vähäiset puheenvuorot johtuvat osaltaan myös tehtävän vaikeudesta. Tähän suuntaan viittaa myös se, ettei professori Osmo Tiililäkään rohjennut lähteä ko. kirjassaan kommentoimaan Johanssonin tekstiä. Hänellä jos kellä olisi luullut olevan tähän kaikenpuoliset edellytykset. Tiililähän nimenomaan ei pitänyt siitä, että seurakunnan ja maailman välinen raja oli sekava ja samea.
On myös huomattava, että uuspietistien johtomiehet rovasti Urho Muroma ja tri Uuras Saarnivaara omaksuivat Johanssonin teologian myös tältä osin ja aivan ilmeisesti nimenomaan tämä näkemys piti heitä kansankirkon sisällä. Tästä on helppo päätellä, että tämän päivän uuspietistit ovat kirkossa samaisin perustein. Joten olemme tärkeän ja mielenkiintoisen aiheen kanssa tekemisissä. Näin tuhannen taalan kysymykseksi nousee: kestävätkö Johanssonin kansankirkkoperustelut?
Johansson oli ns. raamatullisen suunnan mies, J.T.Beckin opetuslapsia. Tähän myös perustui hänen kolmen piirin kirkkonäkemyksensä. Toisaalta voimme nähdä yleistäkin merkittävyyttä hänen kannanotoillaan. Ensiksikin siksi, että asiasta kaiken kaikkiaan on kirkonmiesten taholta vähän kirjoitettu. Lisäksi painoarvoa lisää hänen pitkäaikainen piispuutensa: Kuopion ja Savonlinnan piispana vv.1885-99, ja arkkipiispana lähes 30 vuotta (vv.1899-1928).

Gustaf Johanssonin kannanotto kansankirkosta (Mietteitä Suomen luterilaisen kirkon asemasta, 1890) herättää aluksi huomiota siksi, että se on varsin heikosti Raamatulla perusteltu. Johanssonkin lähtee tosiasiasta, että kirkko on, eikä halua lähteä puhtaalta pöydältä so. Raamatun kirkkomääritelmistä. Niin raamatullinen kuin Johansson muuten onkin, tässä myös hän näyttää unohtavan kansankirkon peilaamisen Raamatulla. On myös syytä todeta, että Johansson kirjoittaa tästä asiasta ristiriitaista tekstiä ristiriitaisten Tunnustuskirjojen harhaan johtamana! Toisaalta korkea virka sokeuttaa tältä osin ja tekee arvostelukyvyttömäksi.

Oheinen Gustaf Johanssonin teksti on lainaus Osmo Tiililän kirjasta Johdatus teologiaan (s.185). Johanssonin teksti on epäloogisuudessaan ikävää luettavaa. Ainoat pisteet voidaan antaa hyvästä yrityksestä; tulos on surkea.

1. Kolmen piirin oppi merkitsee sitä, että sisäpiiriin kuuluu Pyhän Hengen saaneet, todelliset uskovat. Seuraava on opetuslapsipiiri, jonka esikuvana on opetuslapset ennen helluntaita. Kolmanteen piiriin kuuluvat varsin monikirjavaista elämää elävät muut kastetut. Johanssonin tehtävänä on kaikkien kastettujen sijoittaminen Jumalan kansana kansankirkkoraameihin.

2. Vaikutukseltaan sisäpiiri on varsinaisesti merkittävä ja toimiva piiri. Siitä käsin suoritetaan “kasvatustehtävä” muissa piireissä. Se on “varsinainen” seurakunta. Kaksi seuraavaa piiriä luetaan seurakuntaan lähinnä “olosuhteiden pakosta”. Johansson selvästi edellyttää, että piirit 2 ja 3 ovat tiukasti 1.piirin kontrollissa ja hallinnassa. Siis 2 ja 3 olivat alistetussa asemassa. Minkäänlainen demokratia hallinnasta eri piireihin kuuluvien kesken ei voinut tulla kysymykseenkään. Muutoin kasvatusaate kärsisi ja mitätöityisi.
“On ollut välttämätöntä, ettei Kristuksen kirkko ole jättänyt kansojen kasvatustointa pakanakunnalle, vaikka sen on täytynytkin voidakseen suorittaa tämän tehtävän, ottaa piiriinsä paljon sellaisia, joissa ei ole omakohtaista uskonelämää” (Yrjö J.E.Alanen, Gustaf Johansson, s.157). Keneltä kirkko on saanut “kansojen kasvatustoimen”? Jeesus antoi ainoastaan lähetyskäskyn (Matt.28:18-20), joka tähtää, ei suinkaan mihin tahansa kansojen kasvatustoimeen, vaan opetuslapseksi tekemiseen, siis pelastamiseen. Tältä pohjalta ajatellen kansankirkkoaate perustuu tehtävään, jota Herra ei ole koskaan kirkolleen antanut! Jos taas Johansson tarkoittaa kansojen kasvatustehtävällä lähetyskäskyä, silloinkin ajaudutaan umpikujaan: kirkko valitsi epäraamatullisen sulautumisen ja mukautumisen periaatteen. Tällöin se joutui ristiriitaan mm. Room.12:2 kanssa: “Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta.” Israelin kansa halusi olla niin kuin muutkin kansat: “Niin aseta nyt meille oikeutta jakamaan kuningas, jollainen kaikilla muillakin kansoilla on” (1 Sam.8:5). Jumalan suunnitelma pakanakansojen siunaamiseksi Israelin kautta ja avulla oli kuitenkin toinen: erottautuminen ja pyhittäytyminen. “Minä olen Herra, teidän Jumalanne, joka olen teidät erottanut muista kansoista” (3 Moos.20:24). “sillä sinä olet Herralle, sinun Jumalallesi, pyhitetty kansa, ja Herra on valinnut sinut omaisuuskansakseen ennen kaikkia muita kansoja, mitä maan päällä on” (5 Moos.14:2). Hengelliselle Israelille Paavali kirjoittaa: “Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Tai mitä yhteyttä on valkeudella ja pimeydellä? Ja miten sopivat yhteen Kristus ja Beliar? Tai mitä yhteistä osaa uskovaisella on uskottoman kanssa? Ja miten soveltuvat yhteen Jumalan temppeli ja epäjumalat? Sillä me olemme elävän Jumalan temppeli, niin kuin Jumala on sanonut: ´Minä olen heissä asuva ja vaeltava heidän keskellään ja oleva heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani`. Sentähden: ´Lähtekää pois heidän keskeltänsä ja erotkaa heistä, sanoo Herra, älkääkä saastaiseen koskeko; niin minä otan teidät huostaani ja olen teidän Isänne, ja te tulette minun pojikseni ja tyttärikseni, sanoo Herra, Kaikkivaltias`” (2 Kor.6:14-18).

3. Johansson edellyttää, ettei piireillä 2 ja 3 ole samoja oikeuksia eikä velvollisuuksia kuin ensimmäisellä. “Näillä ei Tunnustuskirjojen mukaan tulisi olla niitä oikeuksia, jotka kuuluvat Kristuksen seurakunnan vasituisille jäsenille. Mutta heille ei saisi asettaa liioin samoja vaatimuksia” (emt.s.157). Tänäänhän tämä on ehdottomasti vanhentunut käsite. Tänään taitetaan peistä nimenomaan demokratian puolesta. Kaikilla kirkollisveron maksajilla tulee olla samat oikeudet ja velvollisuudet!
Valtion ja kunnan perustana demokratia on pätevä, mutta kirkon ja seurakunnan perustana kestämätön. Demokratia on Troijan puuhevonen, jonka kautta maailma ovelasti ja röyhkeästi tunkeutui seurakuntaan ja otti siinä vallan.
Voimme katsoa, että ne rippeet raamatullisuudesta, jotka mahdollisesti olivat Johanssonin kirkossa, on demokratian luuta lakaissut pois viimeistä murua myöten. Piirit 2 ja 3 ovat saaneet ansiotonta arvonousua, kun kirkko on nostanut kasteen arvoa. Nyt kaste pelkästään riittää kirkon täysivaltaiseen jäsenyyteen.

4. Seurakunnasta erottamisen seurakuntakurin välineenä Johansson päättävästi hylkää: “kansankirkko ei voi vaatia kaikilta jäseniltään kristillistä uskoa. Kirkon tulee kärsiä keskuudessaan niitä jäseniään, jotka se on ottanut kasteessa yhteyteensä, niin kauan kun ne eivät asetu sitä vastaan” (emt.s.256). Mikä kirkko on se, joka ei vaadi jäseniltään uskoa? Lähetyskäsky (Matt.28:18-20) sisältää ilman muuta uskon vaatimuksen. Poikkeuksetta kaikilta ihmisiltä on vaadittava parannusta ja uskoa, mutta varsinkin kastetuilta!. “Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus”(Apt.17:30). “joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden”(1 Tim.2:4).
Jo yhteisön nimi edellyttää uskoa. Seurakunta (kreik. ekklesia, ek = ulos, kaleo = kutsua) tarkoittaa maailmasta uloskutsuttujen ja siitä erotettujen uskossa Kristukseen liitettyjen yhteisöä. Kirkko-sanalla on periaatteessa sama merkitys (kreik. kyriakon = Herran oma). Kirkon jäseniä ovat ne, jotka ovat uudestisyntymisen kautta tulleet Herran omiksi. Sinetiksi tästä Herran omaksi siirtymisestä he ovat saaneet Pyhän Hengen, Ef.1:13.
Alkuseurakunta edellytti jäseniltään sekä uskoa että sen mukaista pyhää elämää. “Niin kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii” (Ef.4:1). “Sen minä siis sanon ja varoitan Herrassa: älkää enää vaeltako, niinkuin pakanat vaeltavat mielensä turhuudessa” (Ef.4:17). “Ennen te olitte pimeys, mutta nyt te olette valkeus Herrassa. Vaeltakaa valkeuden lapsina” (Ef.5:8).“Niinkuin te siis olette omaksenne ottaneet Kristuksen Jeesuksen, Herran, niin vaeltakaa hänessä” (Kol.2:6).
Tunnustuskirjojen määritelmä seurakunnasta uskovien yhteisönä sisältää kiistatta uskon vaatimuksen.
Tilanne käy entistäkin oudommaksi kun muistamme, että kirkko, joka ei vaadi jäseniltään uskoa, opettaa kuitenkin kaikkien uudestisyntymistä kasteessa!
“Kärsimisellä” taas vesitetään koko seurakuntakuri. Alkuseurakunnassa ei tunnettu lainkaan tällaista “kärsimistä”, joka samalla merkitsee synnin suvaitsemista. Rajan tulee olla parannukseen nöyrtymisessä. Jos synnintekijä ei nöyrry synneistään parannukseen, hän on menettänyt oikeutensa kuulua Kristuksen seurakuntaan. Eihän kurinpidossa ratkaise kurinpidon kohteena olevan henkilön mielipide, vaan seurakunnassa toimitaan sen omien lakien (Raamatun) mukaan. Kaste on tässä ymmärretty ja tulkittu aivan väärin. Eihän kaste merkitse ihmiselle valtakirjaa elää syntielämää seurakunnan keskuudessa! Ei kastettuna oleminen merkitse pääsemistä seurakuntakurin ulottumattomiin, vaan se päin vastoin vie sen alle. Kastetuksi tuleminen merkitsee alistumista Raamatun Jumalan seurakunnalle asettamiin säädöksiin. Jos henkilö ei näitä säädöksiä noudata, ei ole suinkaan väärin ryhtyä häntä kohtaan kurinpidollisiin toimenpiteisiin. Kastetodistus on kansankirkossa pomminvarma jäsenyyspaperi. Yleensä maallisissa yhteisöissä jäsenyys on kytketty yhteisön sääntöjen noudattamiseen, mutta näin ei ole kansankirkossa. Kastetodistus antaa täyden vapauden jokaiselle elää kuten tykkää. Kirkkolaivassa jokainen saa mielinmäärin toteuttaa itseään ilman että jäsenyys olisi uhattuna. Tässä on eittämättä kansankirkon vahvuus – ja heikkous. Alkuseurakunnassa väärä teko aiheutti seurakunnasta poistamisen: “että se, joka on tuommoisen teon tehnyt, poistettaisiin teidän keskuudestanne” (1 Kor.5:2). Johanssonin malli edesauttaa seurakuntaa muodostumaan “ryövärien luolaksi”. “Ryövärien luolaksiko te katsotte tämän huoneen, joka on otettu minun nimiini? Katso, sellaiseksi minäkin olen sen havainnut, sanoo Herra” (Jer.7:11). Ei alkuseurakunnassa toimittu tiedustelemalla, haluaako synnintekijä jatkaa seurakunnassa (olkoon kastettu tai ei). Seurakunta pyrittiin pitämään puhtaana. Alkuseurakunnassa ei ollut ratkaisevaa se, asettuiko joku seurakuntalainen seurakuntaa vastaan, vaan toiko hän syntielämän seurakuntaan! Raamattu opettaa seurakuntakurista 1 Kor.5:13: “Poistakaa keskuudestanne se, joka on paha”, ja: “vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan” (1 Kor.5:6). Alkuseurakunnissa ei sakramentteja “viskelty väkijoukkoihin”, vaan kaste ja usko pidettiin kiinteästi yhdessä paketissa. Tällöin vältyttiin kansankirkko-ongelmalta, jossa massoittain vilisee kastettuja pakanoita.

5. Johanssonin 3 piirin jakoon ei löydy vastinetta Raamatusta. Se on siis “ihmiskeksintöä”. Tähän oppiin on ajauduttu sen seurauksena, että kristinusko muuttui Rooman valtionuskonnoksi 300-luvulla. Kun kaikkea kansaa alettiin kastaa, piti siitä myös mitata kaikille hyöty. Kaikki piti jollakin tavalla selittää seurakunnan jäseneksi. Tähän likaiseen hommaan Johansson on sortunut! Kaiken kaikkiaankin Johanssonin esityksessä on voimakas selityksen maku! Kyllähän alkuseurakunnissakin oli eettisesti ja hengellisesti eri tasoisia jäseniä, mutta rajana oli kuitenkin uudestisyntyminen ja uskoon tuleminen.

6. Johansson ymppää maailman seurakunnan yhdeksi osaksi. Käytännössä Jumalaa vastustava ja saatanan isännöimä maailma katoaa tyystin.

7. Opetuslasten elämä ennen helluntaita on luettava pelastushistorian ainutkertaisiin tapahtumiin. Pelastushistoriallisessa mielessä ei voida helluntain jälkeen palata sitä edeltäneeseen aikaan. Seurakuntakausi alkoi helluntaina, ja me elämme sitä aikaa. Tämä ajanjakso päättyy Jeesuksen toiseen tulemukseen.

8. Raamattu ei tunne eri Johanssonin mainitsemia välimuotoja, vaan siellä on “joko-tahi” -asetelma, Room.8:9; Joh.15:5; 1 Kor.12:27.

9. Johanssonin kirkko-oppi on “babylon” = sekoitus. Tämä enteilee maailmankirkkoa, joka liittyy lopunaikaan, ja jota kuvataan Ilm.17-18. Kaikki ovat jollakin lailla seurakunnan jäseniä. Raamatullinen jako kahteen hylätään.

10. Raamatulliset perustotuudet vanhurskauttaminen ja uudestisyntyminen menettävät merkityksensä. Niistä tulee mitäänsanomattomia, aneemisia termejä.

11.Johanssonin seurakuntaoppi tukee teologiaa “kaikki pääsevät taivaaseen”.

12. Jumalan valtakunnan ja saatanan valtakunnan (maailman) raja on tehokkaasti ihmissielujen turmioksi häivytetty.

13. Into lähetys- ja evankelioimistyöhön on sammutettu; kaikkihan jo ovat jollakin tavalla pelastuksen osallisuudessa. Kukaan ei ole ulkopuolella! Jatkossa tarvitaan vain kristillistä etiikkaa! Tämä on samalla nöyrää kumartumista psykologian edessä!

14. Johanssonin mukaan tarvitaan jonkinlainen esivaihe, ennen kuin Jeesus voi tulla sydämeen: “Eikä kansankirkko ole aivan sama kuin tuo opetuslasten piiri, joka kyllä uskoo Kristukseen ja rakastaa häntä mutta jonka uskon tulee vielä puhdistua ja kasvaa, ennen kuin Kristus voi astua sydämeen asumaan.” Voiko olla elävää uskoa niin kauan kuin Jeesus on sydämen oven ulkopuolella? Raamattu ei opeta mitään muita valmisteluja syntiselle, kuin “oven avaamisen”: “Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani”(Ilm.3:20).

15. Kenenkään (sen enempää sananjulistajan kuin kuulijankaan) ei tarvitse hätäillä sielunsa autuudesta. Kirkko hoitaa (kastamalla) kaikkien veronmaksajien taivasasian kuntoon. Jos joku haluaa tehdä jotakin ylimääräistä asian hyväksi, se sallittakoon, kunhan sillä vain ei häiritä muun sekalaisen seurakunnan hartautta eikä järkytetä heidän taivastoivoaan.

16. Helluntain (Pyhän Hengen saamisen) tulisi uskoa arvioitaessa olla ehdoton raja. Helluntai oli seurakunnan syntymäpäivä; syntymää edeltävää elämää ei ole viisasta rekisteröidä, eikä siitä ole syytä ottaa aineksia seurakuntaelämän malleiksi. Ilman vanhurskauttamista ja uudestisyntymistä ei ole pelastusta:“Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa” (Joh.3:3). “Mutta te ette ole lihan vallassa, vaan Hengen, jos kerran Jumalan Henki teissä asuu. Mutta jolla ei ole Kristuksen Henkeä, se ei ole hänen omansa” (Room.8:9). Ilman Pyhää Henkeä ihminen ei ole Jumalan oma: “Hänessä on teihinkin, sittenkuin olitte kuulleet totuuden sanan, pelastuksenne evankeliumin, uskoviksi tultuanne pantu luvatun Pyhän Hengen sinetti, sen, joka on meidän perintömme vakuutena, hänen omaisuutensa lunastamiseksi – hänen kirkkautensa kiitokseksi” (Ef.1:13-14).

17. Tänään meillä on “yhden piirin” -oppi. Kaikki kastetut ovat täysivaltaisia ja samanarvoisia seurakunnan jäseniä. Suomessa jumalankansa ulottuu aina “Hangosta Petsamoon”! Eikö tämä ole tulkittava tuhatvuotiseksi valtakunnaksi? Kiitos tästä kuuluu kirkkoa uudistamaan päässeelle kansanvallalle, demokratialle.

18. Johanssonin opista vielä nipin napin oli löydettävissä raamatullista aineistoa, koska hän kuitenkin jollakin tavalla erotti Jumalan totisen seurakunnan muusta massasta. Tänäänhän kirkko on tuosta Johanssonin “harhasta” päässyt jo irti.

19. Johanssonin kansankirkkoa koskeva optimistisuus perustui toisaalta luottamukseen ensimmäisen piirin voimakkaasta vaikutuksesta, ja toisaalta Jumalan Sanan voimaan. Tänään nuo molemmat tekijät on tehokkaasti eliminoitu. Edellinen on tehty tyhjäksi demokratian avulla, jälkimmäisen torpedoiminen taas on tapahtunut liberaaliteologian myötä.

20. Johanssonin täydellinen sekoilu tässä kysymyksessä paljastuu, kun hän joutuu jakamaan kansankirkkoväen kahdenlaiseen Kristuksen seurakuntaan: Kristuksen seurakuntaan ja Kristuksen varsinaiseen seurakuntaan. Varsinaiseen seurakuntaan kuuluvat vain 1.piirin jäsenet. Piirit 2 ja 3 taas kuuluvat pelkkään “Kristuksen seurakuntaan”. Taidatkos sen sekavammin sanoa! Työn ja tuskan takana on ollut Johanssonillekin tehdä kansankirkosta Kristuksen seurakunta.

21. Kun Johansson toteaa, että kaikki nämä kolme piiriä kuuluvat kansankirkkoon, mutta mikään näistä ei yksin muodosta sitä, hän näkee vielä hyväksi huomauttaa, että kolmas piiri kuuluu siihen vain “ulkonaisesti”. Kun muistamme, että Johanssonin mukaan tämä kolmaskin piiri kuitenkin kuuluu Kristuksen seurakuntaan, sekoitus on täydellinen.

22. Todisteena siitä, että kansankirkko on jotakin muuta kuin Kristuksen seurakunta, voidaan esittää vielä Psalmin sanat: “Sentähden eivät jumalattomat kestä tuomiolla eivätkä syntiset vanhurskasten seurakunnassa”(Ps.1:5). Jumalattomilla ja syntisillä ei ole mitään ongelmia kansankirkossa viihtymiseen. Seurakuntakurin hylkäämisellä taataan heille erinomaiset olosuhteet. Sen sijaan uskovien viihtyminen Babylonissa kummastuttaa!!!

Johanssonin kansankirkkoteeseistä on kulunut jo 110 vuotta, olisiko aika päivittää kansankirkko-oppi aikamme piispojen toimesta? Mutta löytyykö meiltä piispaa, joka rohkenee ottaa tätä härkää sarvista? Tai entä lukuisat muut teologimme? Näyttää siltä, että muutoin niin ahkerat ja toimelliset teologimme ovat perin laiskoja ja hitaita käymään kansankirkkoproblematiikan kimppuun. Ainakin lukuisa uskovien joukko halajaa hartaasti tätä selitystä, sillä kansankirkon raamatulliset piirteet ovat käyneet yhä vaikeammin havaittaviksi.
Jos ei kirkon virallinen taho rohkenisikaan puuttua tähän kieltämättä arkaluonteiseen kysymykseen, kuinka olisi nykyisten Gustaf Johanssonin perillisten, uuspietististen tahojen johtomiesten laita? Astukaahan areenalle tekemään selkoa uskonne perusteista tässä Babylonissa. Jos edelleenkin taitatte peistä kansankirkon ja siihen jäämisen puolesta, astukaa toki esiin ja vyöryttäkää painavat argumentit kansankirkon raamatullisuuden todisteeksi! Tätä lampaanne kärsimättömästi odottavat. Jokaisella uskovalla, olihan hän teologi tai maallikko, on oikeus saada selonteko, varmuus ja tieto siitä, että yhteisö, johon hän kuuluu, seisoo profeettain ja apostolien kallioperustalla. Jos voidaan toteennäyttää, ettei kansankirkko täytä raamatullisia kriteereitä, on kohtuutonta ja julmaa vaatia uskovia omaatuntoaan loukaten pysymään siinä.

Tunnustusrintamauskovat ovat pitkälti hokemapolitiikan uhreja: kirkossa pysytään! kirkosta ei erota! Monet näyttävät vetäytyvän iskulauseen “Kirkossa pysytään niin kauan kuin siellä Isä meitää luetaan” suojaan. Jotkut taas perustelevat kirkossa viipymistään: mihinkä sitä nyt kotoaan lähtisi? Seurakunta on tosiaan sekä uskovan kotina että äitinä ja Jumala on isänä. Mutta jos lapset tietävät äitinsä ammatikseen huoraavan “toisen isän” kanssa, ja siitä huolimatta viihtyvät kotona, silloin on syytä päätellä ankeiden kotiolojen vaikuttaneen jo aivoihin! Hengellisesti ajatellenhan tässä on kysymys joutumisesta kirkkoa hallitsevan haureuden hengen valtaan: “Heidän tekonsa eivät salli heidän kääntyä Jumalansa puoleen, sillä haureuden henki on heidän sisimmässänsä eivätkä he tunne Herraa” (Hoos.5:4). Toinen selitys viihtymiseen on – huumeet (hengelliset sellaiset). Luku erikseen taas on ensimmäisen isän suhtautuminen äidin syrjähyppyihin.
Lähinnä ajattelun puute on pitänyt uskovia viime vuosina vielä kirkossa. Toivon, että Herran kansa alkaa pikku hiljaa heräämään ja vaatimaan entistä määrätietoisemmin perusteluja.

Väinö Hotti